Utö Hotel

Saaristoextra

Utön historiaa

Utö on luotsi- ja majakkasaari

Merenkulku ja laivaväylä on erottamattomasti sidottu Utöön ja utöläisten historiaan. Väylä Utön länsipuolella on ollut käytössä ainakin 1500-luvulta ja toiminut  Suomen porttina ulkomaailmaan. Väylä mahdollisti  silloisille kauppamiehille meritse pääsyn Turkuun ja siellä oleville markkinoille. Vuonna 1696 Ruotsin kuningas vahvisti ensimmäisen asetuksen koskien luotsaustoimintaa Ruotsin valtakunnassa, johon Suomi kuului siihen aikaan. Tässä  yhteydessä Utö mainittiin asiakirjoissa Korpoströmin ja Turun ohella. 1500- ja 1600-luvun sodissa tarvittiin suuri määrä luotseja hoitamaan kruunuun kuuluvat kuljetukset. Tähän tehtävään kutsuttiin saariston tilallisia, joille annettiin määrätyt erioikeudet korvaukseksi luotsauksesta. Ruotsissa oltiin 1700-luvulla  kiinnostuneita vahvistamaan Suomen etelärannikon puolustusta, jonka johdosta heräsi myös halu kehittää luotettavaa ja ammattitaitoista luotsimiehistöä.  Luotsaus kytkettiin tiloihin ja tätä käytäntöä jatkettiin vuoteen 1888 saakka, jolloin tästä käytännöstä monesta eri syystä luovuttiin ja luotsin virkoihin pyrkijöiden katsottiin olevan samanarvoisessa asemassa huolimatta siitä omistivatko he tilan vai eivätkö.

Jurmo emäsaarena

Utössä ei ollut vakinaisesti asuvia ihmisiä kunnes Jurmon saaren tilanomistajat, jotka omistivat Utön, saivat tehtäväkseen huolehtia luotsaamisesta Utöstä käsin. 1700-luvun  keskiväliin saakka jurmolaiset luotsit kävivät päivystämässä ja luotsaamassa Utössä. Vähitellen luotsit ja majakanvartijat siirtyivat perheineen asumaan vakinaisesti  Utöseen 1700-luvun puolessavälissä. V.1882 Utöstä tuli itsenäinen kylä. Jurmo nähtiin perinnetiedon mukaan Utön emäsaarena, johon oli vahvat henkiset juuret  ja sidokset. Tämän todistaa mm. se, että parinsadan vuoden aikana aina vuoteen 1960 saakka ihmiset halusivat tulla haudatuiksi emämaan maaperään. Näin tapahtuikin huolimatta käsittämättömistä riskinotoista ja seikkailuista pienissä veneissä syysmyrskyissä ja jäisissä olosuhteissa ruumiiden saaton  yhteydessä.  Jurmossahan ei siihen aikaan ollut minkäänlaista satamaa, vaan tuulen suunta ratkaisi, mihin veneet pystyivät rantautumaan. Utön oma hautausmaa otettiin käyttöön vasta 1960-luvun alkupuolella.

Kausikalastajat

Utöläisten seuraan tuli kesäisin ja syksyisin satakunta kalastajaa saaristomeren sisäsaarista ja myös muualta. Utön eteläpuolella sijaitsevat vedet olivat yleisessä käytössä, ja olivat olleet jo satoja vuosia tunnettuja hienoista silakoistaan ja turskistaan. Utöstä tuli tilapäinen asuinpaikka näille kalastajille. He asuivat mainittuina kausina kalastajamajoissaan, jotka sijaitsivat Enskärin etelärinteellä sekä Pattskärissä. Utön pääsaaren ja Enskärin välinen salmi toimi kalastusveneiden satamana, koska se antoi erinomaisen suojan myrskyisinä päivinä, jolloin kalastus ei ollut mahdollista. Salmi on tänä päivänä kasvanut umpeen ja näyttää nyt lähinnä puistolta leppä- ja koivupuineen.

Luotsi  -  saaren avainhenkilö

Luotsin virka oli erittäin suosittu varsinkin ulkosaaristossa, koska se takasi toimentulon perheelle elämän loppuun saakka. Muilla ympäröivillä  saarilla tätä mahdollisuutta ei ollut. Niissä elettiin pääasiallisesti  kalastuksesta. Oli melko yleistä, että jos haluttiin asettua asumaan luotsina tai majakkavartijana Utön saareen, mentiin naimisiin ympäröiviltä saarilta kotoisin olevien tyttöjen kanssa. Kauppalaivoissa työskentelemisestä katsottiin olevan arvokas kokemus luotsin virkaan haettaessa jo 1700-1800-luvulla. Siihen aikaan laivat olivat yleensä purjelaivoja. Siksi lähdettiinkin hankkimaan merikokemusta hyvin aikaisessa vaiheessa. Usein jo teini-ikäisenä purjehdittiin kaikilla seitsemällä valtamerellä. 1800- luvun loppupuolella tulivat höyryalukset ja myöhemmin moottorialukset. Tällä merityökokemuksella “tehtiin miehiä”. Merimiehet näkivät samalla kaikkia maailman ihmeitä, uutta ja erilaista ja näistä kokemuksista kerrottiin sitten kotona. Utöläiset saivat näiden merimiesten kautta paljon sellaista tietoutta maailmasta, johon muualla Suomessa siihen aikaan ei ollut mahdollisuutta saada. He saivat myöhemmin myös luotseina kotisaaressa työskennellessään, ja heidän kauttaan myös muut saarelaiset, kiinnostavia uutisia ja tietoutta eri maista kotoisin olevien laivojen miehistöiltä. Nämä alukset toimivat myös saarelaisten kuljetusvälineinä, koska säännöllinen liikenne mantereen ja Utön välillä alkoi vasta toisen maailmansodan loppupuolella. Luotsin seuraan liittyvät saarelaiset saivat “peukalokyytiä” kun  muita mahdollisuuksia ei ollut päästä mantereelle asioimaan tai kouluun. Näin “peukalokyytiläiset” saivat osakseen tietoutta, joka heissä lisäsi tiedon halua ja uteliaisuutta muuta maailmaa kohtaan. Tämän päivän luotsit, joilla yleensä on merikapteenin koulutus, antavat esi-isillen suuren arvon heidän silloisen ammattitaitonsa takia. “Ennenaikaan luotsit olivat todella luotseja, nykyään olemme lähinnä teknisiä neuvonantajia” kertoi nykyajan luotsi mielipiteenään eräässä haastattelussa.

Utön majakka, Stenhuset, Fyrbyggnaden, Bönehuset

Utön ensimmäinen majakka oli myös Suomen ensimmäinen merimajakka ja rakennettin 1753. Tämä tuhottiin sodassa 1808- 1809. Nykyinen majakka rakennettiin 1814. Majakanvartijoita varten rakennettiin Stenhuset 1754 , (joka näin ollen on vanhempi kuin Helsingin vanhin säilynyt kivitalo). Stenhuset toimii nykyään kotiseutuyhdistyksen museona. Myöhemmin virkamieshenkilöstön lisääntyessä jatkettiin Utön kylän rakentamista. Talot sijoitettiin hyvin lähekkäin, näin saatiin hieman myrskysuojaa. Rannat jätettiin rakentamatta, jotta ne toimisivat kaikkien käytössä. Siis jo 1700-luvulla osattiin suunnitella rakennusten sijoittelua nykyajan vaatimusten mukaisesti kaikkien viihtyvyyttä ajatellen. Vuonna 1840 rakennettiin “Fyrbyggnaden”, jossa oli hieman enemmän tilaa neljälle majakanvartijalle perheineen. Vuonna 1909 valmistui kyläläisten, heidän edelleen omistuksessaan oleva Bönehuset.  Majakassa sijaitseva kirkko, luultavasti ainoa maailmassa, oli monelle vanhemmalle henkilölle tavoittamattomissa korkeiden portaiden takia.

Laivaväylä talvisin

Laivaväylä suljettiin talvikaudeksi jääpeitteen muodostuessa aina 1800-luvun loppuun asti, jolloin jäänmurtajat otettiin käyttöön.  Kesti kuitenkin 1920-1930 luvulle saakka, ennen kuin vahvemmat jäänmurtajat pystyivät pitämään väylän auki ympäri vuoden. Merkiksi siitä, että luotsauksessa tuli tauko, pyöritettiin iso kivi luotsituvan oven eteen. Luotsitupa, joka sijaitsi majakan vieressä, oli neliömuotoinen hirsirakennus, jonka seinäpituus oli 17x17 jalkaa ja korkeus 19 jalkaa. Jos  meren  jäätyminen syksyllä yllätti purjekauppalaivat, ne asettuivat Utön satamaan talven yli odottamaan kevättä. Eräs luotsi kertoi: “Kerran 1880-luvun alkupuolella meren jäätyminen yllätti purjekauppalaivat Utön kohdalla ja alus jäi Utön satamaan rautalastissaan. Rauta loppui Vuoksenniskan tehtaassa Turussa ja sieltä lähetettiin 80 hevosten vetämää rekeä jään yli noutamaan aluksen lastia. Olin silloin vain muutaman vuoden ikäinen, mutta en voi unohtaa sitä näkyä."

Saaren arkielämä

Eläminen saaressa oli määrätyissä suhteissa samantyyppistä koko silloisen yhdyskunnan olemassaolon aikana, mitä henkilöstön työkuvaan, ihmisten keskinäisiin suhteisiin ja siteisiin saareen ja ympäröiviin saariin tulee. Utöläisten, niin kuin muidenkin ulkosaaristossa elävien, oli yritettävä tulla toimeen mahdollisimman omatoimisesti. Elämä muodostui pääasiallisesti arkiaskareista, kalastamisesta perheen tarpeisiin, kalastusvälineiden teosta ja korjaamisesta, linnustamisesta, hylkeenpyynnistä ja lampaiden villan talteenotosta, näistä kudottiin kankaat vaatteisiin jne. Päivät olivat perheille täynnä kovaa työtä. Esimerkiksi lehmillä ei ollut tarpeeksi ruohoa syötävänä pääsaaressa edes kesäisin, joten  niitä oli kuljetettava edestakaisin ympäröiville saarille. Huonossa säässä  ja myrskyssä oli työteliästä soutaa saariin aamuin illoin lypsämään lehmiä. Ei ollut kovin epätavallista, ettei astioissa ollut paljoakaan maidosta jäljellä tultaessa takaisin kotilaiturille.

Jo kesällä oli varauduttava tulevaa talvea varten. Lähes kaikki tarvikkeet oli hankittava mantereelta tai sisäsaaristosta. Kuljetettava tavara oli pääasiassa heinää karjaa varten, polttopuuta lämmitystä varten, viljaa, sokeria, suolaa ja muuta ruokatavaraa talveksi. Veneet rakennettiin tavaroiden kuljetusta varten. Tehtiin monta päivää kestäviä matkoja sisäsaaristoon, useimmiten sukulaisten luo. Nämä olivat hankkineet muualta elantonsa, kun kotisaaressa Utössä ei siihen ollut mahdollisuutta. Nämä matkat muodostuivat samalla huvimatkoiksi, jolloin poimittiin marjoja ja sieniä ja vaihdettiin kuulumisia läheisten ihmisten kanssa. Vastavuoroin nämä kuntien pääsaarissa asuneet sukulaiset tulivat Utöseen moneksi päiväksi vierailemaan ja kalastamaan keväisin ja kesäisin. Samalla voitiin osallistua, tavallisesti  kesäisin, säännöllisesti järjestettäviin kyläjuhliin.

Saaren asukasluku

Utö oli muihin Suomen luotsiasemiin verrattuna asukasluvultaan suuri. 1700-luvun keskivälillä eli saarella 25 henkilöä, vuonna 1801 oli lukumäärä 58. Vuonna 1882 muodostuivat saaren asukkaat 22 ruokakunnasta eli yhteensä saaressa asui 129 asukasta, joista 12 ruokakuntaa kuului luotsiväestöön, kuusi majakanhoitoon ja kolme tulliaseman hoitoon. Yksi henkilö kirjattiin kalastajaksi. Vuonna 1901 oli asukasluku 149, vuonna 1947 oli luku 115, josta siviiliväestöä 81 sekä sotilashenkilöstöä 34. Vuonna 1970 oli 68 siviiliväestöön kuuluvaa ja 15 sotilashenkilöstöä. Vuonna 1989 oli 17 siviiliväestöön kuuluvaa ja 44 sotilashenkilöä. V.2006 oli 43 henkikirjoilla. Niistä useista sotilashenkilöistä, jotka ovat palvelleet Utössa, kaksi perhettä ovat asettuneet asumaan Utöseen. Enemmistö kesäasukkaista, ja niistä, jotka suurimman osan vuodesta asuvat saaressa, ovat luotsi- ja majakkahenkilöstön jälkeläisiä. Utön luotsi- ja majakkasaari oli monessa suhteessa ainutlaatuinen yhdyskunta. Se sai alkunsa, kun luotsi- ja majakkahenkilöstö muutti saareen hoitamaan määrättyä tehtävää vuorokuukausittain, eli henkilöstö vaihdettiin perinnetiedon  mukaan kuukausittain. Vähitellen myös perheet muuttivat saareen. Näin toimittiin yli 200 vuotta 1700- luvun keskiväliltä 1900- luvun loppupuolelle, jolloin yhdyskunta rupesi hajoamaan. Luotsit alkoivat silloin hoitaa tehtäviään vuoroviikoin Utössä, ja heidän perheensä asuivat muualla. Näin ollen sama tapahtumasarja toistui, kuin silloin, kun saareen aikoinaan tultiin. Luotsit muuttivat perheineen mantereelle, koska muualta tulleiden luotsien perheet eivät viihtyneet saaressa ja omasta takaa Utöstä ei enää löytynyt tarpeeksi halukkaita luotsin ammattiin.

Haaksirikot

Utössä ovat monet haaksirikot kuuluneet saarelaisten vaikeimpiin elämyksiin. Mieleenpainuvimpiin vielä joidenkin elävien muistissa kuuluu Pepita Mumbru v.1921, Laura 1922, Draken 1929, Park Victory 1947 ja Estonia 1994. Näiden pelastustehtäviin, niin kuin moneen muuhun Utöä ympäröivään mereen liittyvään onnettomuuteen, ovat osallistuneet pääasiallisesti saarelaiset. Varsinkin Park Victoryn upotessa oli suurin ansio saarelaisilla, ettei uhrien määrä noussut korkeammaksi. Mukana olleista sankareista on vielä saarelaisia elossa. Heidän sankaritekonsa suuruutta, kun he panivat henkensä alttiiksi pelastaakseen 38 ihmisen henget sietämättömissä olosuhteissa lumimyrskyssä ja pakkasessa jouluyönä 1947, ei tulisi koskaan unohtaa. Itse he katsovat teon olleen heidän velvollisuutensa.

Utö hembygdsförening r.f.

Yhdistys perustettiin v. 1954, koska lukuisten, ennen toista maailmansotaa toimivien yhdistysten toiminta alkoi hiipua ja haluttiin yhdistää saaren asukkaat sellaiseen toimintaan, joka mm.edisti heidän yhteenkuuluvuuden tunnettaan myös tulevaisuutta ajatellen.


Utön kansakoulu

Koulu perustettiin 1884, ja oli Turunmaan ensimmäisiä kansakouluja. Oppilasluku on suuresti vaihdellut yhdestä oppilaasta kahteenkymmeneen. Saareen Jurmosta aikoinaan muuttanut kantaväestö oli ruotsinkielinen, mutta saaressa toimivan varuskunnan henkilöstö enimmäkseen suomenkielistä, jonka johdosta kyläkoulun kieli muuttui 1970-luvun loppupuolella suomeksi. Utössä on aina koulutusta pidetty suuressa arvossa, ehkä tärkeimpiä syitä oli, ettei saari tarjonnut elinkeinoa muille kuin valtion virkamiehille. Jatkokoulutus mantereella mahdollisti jo aikaisessa vaiheessa Utössä asuvien suhteellisen hyvän elintason, verrattuna tilanteeseen muissa lähisaarissa, säännöllisen tulolähteen takia.  Utöstä lähti jo 1800-luvun loppupuolella kaksi nuorukaista Helsingin yliopistoon opiskelemaan, toinen valmistui papiksi ja toinen lääkäriksi. Jo 1900-luvun alkupuolella käytäntö oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että lapset lähetettiin jatkokoulutukseen. Karl Öhman aloitti 1840-luvulla päiväkirjansa, johon hän raportoi mielenkiintoisella tavalla saaren tapahtumia kuolemaansa asti vuonna 1906. Vastaavia päiväkirjoja löytyy useita tutkijoiden iloksi.

Ulkosaariston kulttuurin ydin

Mahdollisuuksien mukaan haluttiin tulla omillaan toimeen. Kun omat voimat eivät riittäneet, tulivat naapurit apuun. Tämä oli luonnollista, koska milloin tahansa oli oma avuntarvevuoro. Muodostui myönteinen, molemminpuolinen riippuvuussuhde, jota vähitellen voitiin luonnehtia ulkosaariston kulttuurin ytimenä. Voidaan kuvata tapahtumasarja vuosisatojen yli jatkuvana vuorovaikutussuhteena luonnon ja ihmisen välillä sekä niiden ihmisten välillä, jotka ovat eläneet ulkosaaristossa erikoislaatuisessa, yhteenkuuluvuuden suhteissa. Utöläiset samoin kuin muut ulkosaarelaiset ovat kaikkina aikoina ymmärtäneet, ettei luontoa vastaan kannata taistella. Ainoastaan luonnon voimien kunnioittaminen ja niiden myötäileminen loi elämisen mahdollisuuden ulkosaaristossa. Luonto on myös kaikkina aikoina ollut ilon ja rentoutumisen lähde.
Ensimmäisen maailmansodan aikana varustettiin Utö sotilaallisesti venäläisten toimesta ja siviiliväestö evakuoitiin neljäksi vuodeksi. Toisen maailmansodan aikana Utö varustettiin linnakkeeksi suomalaisten toimesta. Tämän seurauksena saareen muutti vähitellen upseeri- ja muita sotilastoimintaan kuuluvia perheitä (ks. asukasluku),  mikä luonnollisesti muutti myös kylän sosiaalista rakennetta. Sotilasperheet komennettiin saareen, ja tämä tosiasia vaikutti tavalla tai toisella näiden perheiden viihtyvyyteen saaressa. Toiset viihtyivät hyvin ja ystävystyivät kanta-asukkaiden kanssa, toiset lähtivät mielellään jonkun palveluvuoden jälkeen saaresta pois. Utöseen syntyi vuosiksi kaksi tavallaan rinnakkain elävää yhdyskuntaa. Varuskunnan toiminta saaressa päättyi v. 2005, mutta jo ennen tätä olivat viimeiset sotilasperheet muuttaneet pois.
Uusi aika Utön historiassa on alkamassa.
Gunnevi Bergbom,    tammikuussa  2008

Lähteet:

Gunnevi Bergbom: Utö- ett unikt tjänstemannasamhälle.  Skärgärd 2004, nro 2

Jussi Nordquist:    Turunmaan ulkosaariston kyliä koskeva asutusselvitys,  Turunmaan seutu, Parainen 2007

Martin Öhman:    Lots- och fyrplatsen Utö - porten till Finland. Skärgård  2004, nro 2

Our website is protected by DMC Firewall!